Esperanza y desesperanza (toivo ja epätoivo)

Enkä tällä kertaa puhu siitä aivan hillittömän ihanasta koiraparivaljakosta, jossa Toivo oli suuri ja valkoinen, ja Epätoivo pieni ja musta. Vaan siitä, minkälainen oli kouluuntutustumispäivä iltoineen.

Kouluuntutustumispäivänä käytiin läpi siis kaikenlaisia toivon asteita toiveikkaista pilkahduksista synkimpään epätoivoon ja jälleen suunnilleen normaalille tasolle.
Koulu oli hieno, ja suuri. Ja humanistit oli erotettu aidalla muista opiskelijoista. Kummaa, ettei kukaan ihmisoikeusaktivisti ole vielä noussut barrikadeille tämän epäkohdan vuoksi… Kaikki vaihtarit viihtyivät ainakin vielä tänään aika pitkälti omaa kieltään puhuvissa ryhmissä, ja näin myös me suomalaiset lyöttäydyimme yhteen. Koulun jälkeen lähdettiin ostosreissulle Ikeaan hankkimaan yksinkertaiseen elämään tarvittavia perustarvikkeita, kuten

1) Tiskiharja
2) Tyyny ja peitto
3) Pussilakana ja tyynyliina

Tiskiharjahan on täysin vieras käsite täälläpäin. Tiskit pestään inhoilla pesusienillä ja räteillä, jotka lojuvat kuivumassa jossain tiskipöydän kulmalla. Tyynyksi täällä kutsutaan 20 senttiä korkeaa, 60 senttiä leveää ja paksuudeltaan 7 senttistä sementtimöhkälettä, joka on verhoiltu kankaalla. Niska kiittää. Ja petaus hoituu ihanasti lakanalla ja huovalla, jolloin nukutun yön tapahtumille on olemassa kaksi mahdollista vaihtoehtoa. Joko pedataan siten, että lakana ja huopa ovat jalkopäästä patjan alla, jolloin jalkojen liikuttaminen on mahdotonta, eikä uni tule tai siten, että otetaan huopa ja lakana pois patjan alta, jolloin huopa putoaa lattialle, ja tulee kylmä. Niinkin yksinkertainen keksintö kuin pussilakana tulee siis pelastamaan minun yöni tässä maassa. Ja näin alle kolmellakymmenellä eurolla parannettiin yhden vaihto-opiskelijan elämänlaatua ainakin 50 %.

Toinen elämänlaatuun aika vahvasti vaikuttava asia on katto pään päällä. Kävin aiemmin päivällä katsomassa jälleen yhtä asuntoa, jonka olisin ollut valmis ottamaan, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään kämppien helmi. Toivo pilkahti, että saisin sittenkin vielä muutettua tavarani oikeaan asuntoon ennen koulun varsinaista alkua maanantaina. Sain sitten kuitenkin viestin illemmalla, että kyseinen asunto vapautuisi sittenkin vasta viikkojen päästä, enkä rahallisista syistä voi niin kauaa odotella täällä hostellissa. Syvän epätoivon kautta päädyttiin kevyeen paniikkitilaan, jonka seurauksena soitin uudestaan jo tiistaina hylkäämäni kämpän perään. Ja sain sen! Kyseessä on siis kolmen hengen solu Retiro-puiston etelälaidalla. Pieni, mutta ihan okei. Ja muutan sinne sunnuntaina! Suuren suuri miinus tässä asunnossa on se, että internet-yhteyttä ei vielä ole, vaan se asennetaan pyynnöstäni, jolloin aikaa saattaa hyvinkin mennä se pari viikkoa (kyllä, tämä on Espanja). Epätoivo. Mutta siis, pääasia on, että saan seinät ympärilleni, katon pääni päälle ja Ikeasta ostetut kamat uuteen kotiin vieläpä ennen koulun alkua.

Kuitenkin, mikä tärkeintä, epätoivon hetkiä varten hankittu Fazerin sininen suklaapatukka jäi koskematta. Epätoivosuklaaksi nimetty patukka jäi koskematta jopa tämän päivän murheen alhoissa. Tästä on syytä olla ylpeä!

Lähitulevaisuudessa saattaa siis olla, että bloggailu jää vähemmälle netin puutteen vuoksi, mutta yritän kyllä palailla taas kuulumisteni kera heti kun se on mahdollista. Ja, mikäli hyvin käy, uusi netti on entistä ehompi, ja saan myös niitä kuvia tänne. Tosin, kuvien tänne lataamista saattaisi helpottaa se, jos niitä edes silloin tällöin jaksaisi ottaa…

-tiina

La espera (odotus)

Kello käy... eikä minkäänlaista tietoa siitä, sainko sen kämpän vai en. Tällä hetkellä melkeinpä toivon, että en saanut. Laitoin nimittäin aamulla taas uutta matoa koukkuun ja sovin näytön huomiselle. Ja tämä potentiaalinen tuleva kämppis, jonka kanssa puhuin puhelimessa, vaikutti niin mahtavalta, että haluaisin jo melkein kämppää näkemättä muuttaa sinne. Odotellaan... sanoivat soittavansa por la tarde, ja se nyt voi hyvinkin olla vielä edessäpäin, kun kello on seitsemän.

Tänään päätin leikkiä turistia, kun oli välipäivä kämpänmetsästyksestä. Katsoin oikein Madrid-kirjasta turistikävelyreitin ja ajattelin sivistää itseäni, mutta niinhän siinä kävi, että en koko ajan jaksanut kartta kädessä kävellä, vaan vähän soveltelin sitä reittiä. En varmaankaan nähnyt mitään, mitä kyseisen reitin varrella olisi pitänyt nähdä, mutta näinpähän ainakin runsain mitoin erittäin pröystäileviä rakennuksia, joista en puolistakaan tiedä, mitä ne olivat. Sellainen päivä tänään. Ja aurinkoinen myös, mutta kovin kylmä edelleen. Media on kauhuissaan, kun tällaisina hurjan kylminä päivinä osa talouksista jää ilman sähköä. Ja pakkasennätys on ollut -5.

Tämän päivän tavoitteisiin kuului myös laukun etsintä. Halusin yhden kappaleen laukkua, joka on riittävän iso, jonka saa kiinni ja joka ei näytä aivan typerältä. En löytänyt aivan unelmien laukkua, mutta halpa se oli! Luulin maksavani 9,99€, mutta kuitissa lukikin 5,99€. Löytö!

Huomenna sitten on tutustuminen kouluun. Jännää!



Loppuun vielä todiste, että täällä on kyllä jo paljon keväisempää kuin Suomessa. Kuvien lataaminen on niin kovin, kovin hidasta, ettei niitä jaksa tässä vaiheessa ja tällä nettiyhteydellä juuri enempää latailla.

¡Que frio! (Kylmää!)

Kylmää on, sisällä ja ulkona. Eilinen tuuli jatkuu kylmänä ja lisäksi ilmassa leijailee lumen ja rännän sekaista valkoista seosta. Pakko vetää lapaset käteen ja hattu päähän.

Ensimmäinen kämppä on katsottu, ja voi voi. Voi voi sitä, että vaikka alue olikin ihana, niin juuri se katu, jolla kämppä sijaitsi, oli kapea, nuhruinen ja vähän pelottava. Kämppää esitteli ihana vanha pappa, mutta sentään pelkällä ihanuudellaan ei pappa saanut minua vakuuttumaan asunnon sopivuudesta. Pienessä huoneessa ei nimittäin ollut minkäänlaista kaappia, johon vaatteita olisi voinut laittaa. Huonekaluina olivat pieni Ikean kenkäkaappi ja muovinen kirjoituspöytä ja tuoli. Sängyn virkaa toimitti lattialla oleva hieman paksumpi patja. Mutta paras on vielä tulossa. Vaikka 170 senttiä pitkänä olen joskus ollutkin kavereitani pidempi, niin oli uskomaton tunne, kun en mahtunut seisomaan suorassa! Käyn tänään vielä katsomassa toisen asunnon, ja toivon, että nyt tärppää. Jännittää vain lähteä kävelemään näin illalla alueella, jota ei tunne. Mutta toisaalta, jos ei sinne nyt uskaltaisi mennä, niin kuinkas siellä sitten uskaltaisi asuakaan?

----

No, kuinkas sitten kävikään? No, tässä kämpässä mahtui seisomaan. Ja vaikka tekemään kärrynpyörän, mitä en kuitenkaan kokeillut. Oli portieeri, asunto yhdennessätoista kerroksessa, keittiö kaikilla herkuilla, netti, televisio, suuret huoneet… Ja huomenna vasta mokomat ilmoittavat, pääsenkö sinne asumaan. Kaikki peukut ja varpaat pystyyn! Olisi mahtavaa jos voisi lopettaa tämän etsinnän. Pitkähän se etsintä ei suinkaan ole ollut, vain raastava.

Huomenna raporttia sitten siitä, jatkuuko etsintä, vai voinko alkaa leikkiä ihan oikeasti madrileñaa.

-tiina

El comienzo (alku)

Hostellihuone oli (ja on edelleen) pieni, mutta siisti ja ennen kaikkea oma! Kaikenmaailman hostelleihin tottuneelle oma suihku, WC, televisio, nettiyhteys ja lämmitys tuntuvat kyllä suorastaan luksukselta. Kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen aamu valkeni uudessa maassa (tai no ei valjennut, kun ikkunanäkymä avautuu talojen väliseen kapeaan kuiluun), ja ensimmäisenä aloin soitella potentiaalisia asuntoja läpi. Kaikesta yrityksestä huolimatta sain sovittua vain yhden näytön tälle päivälle ja huomiselle kaksi. Ensimmäinen vastasi toiveita muuten, mutta netittömyys ei kyllä innosta, kun lähes kaikki kanssakäyminen toimii enemmän tai vähemmän netissä.

Muutamia ihmeellisiä huomioita olen ehtinyt tehdä täällä tallatessani:

• Vasta maahan saapunutta matkailijaa ihmetytti se, että taksikuski availi ja sulki turvavyötään välillä matkan aikana
• Ensikosketus ”hyvin tyylikkäisiin” madridilaisiin oli karu, kun saman päivän aikana vastaan käveli useampikin rouvashenkilö yllään turkki, verkkarit ja vaelluskengät
• Asiakaspalvelun huonous sai aivan uuden ulottuvuuden, kun Alimentaciones- kioskiin astuttuani koetin monin eri tavoin kiinnittää tiskin takana lehteä lukevan vanhan herran huomion (esimerkiksi sanomalla useaan otteeseen päivää, koputtamalla tiskiin, nostamalla ostokseni tiskille ynnä muuta) siinä kuitenkaan onnistumatta. Vein sitten ostokset vähin äänin takaisin hyllyyn ja poistuin kaupasta.

Lisää huomioita tulee varmasti tässä matkan varrella, ja toivottavasti myös hieman ymmärrystä näitä ilmiöitä kohtaan. Huomenna siis taas uudella tarmolla kämppien kimppuun, niin ehkä se helmikin sieltä vielä löytyy! Vielä on viisi päivää koulun alkuun, ja silloin olisi mukava olla jo ihan pysyvä katto pään päällä.

¡Adios!

-tiina

 P.S. Kuvien lataaminen ei oikein onnistu, siis todisteet siitä, että täällä paistaa ihan oikeasti aurinko, jäävät vielä näyttämättä.